Onko todellisuus tarua ihmeellisempää?
Kun aikoinaan aloitin sukututkimuksen ja käynnit
kirkkoherranvirastolla, tuli Ruokolahden kirkkoherra kerran jututtamaan
minua ja kysyi, miksi aloitin sukututkimuksen. Halusinko etsiä
juuristani jotain hohdokasta ja merkittävää? Hänen käsityksensä mukaan
moni etsi suvustaan juuri tuota tarunhohtoista kadonnutta,
piilossaolevaa, unohtunutta tai jopa salattua vivahdetta, joka kertoisi
sukujuurien olevan jotain muuta kuin mitä olimme tai olimme luulleet
olevamme. Minulle ajatus oli täysin käsittämätön tai vieras, jopa
vastenmielinen, enkä todellakaan ollut aloittanut sukutukimusta
tutkiakseni itselleni hienon esi-isägallerian, vaan katsoakseni
rehellisin tutkijansilmin menneisyyteen.
Mikä esimerkiksi me Sikiöt sitten olemme tai oletamme olevamme. Siihen on helppo vastata: Me olemme olleet maataviljelleitä, leipänsä työllä ja hiellä ansainneita talonpoikia. Usein jopa pientalonpoikia.
Kerron toisen tapauksen sukututkimuksen tavoitteista: Kun aloitin Joensuun Yliopistossa historian opiskelun, oli minulla kurssikaveri, joka pian aloitti myös sukututkimuksen. Kun sitten kysyin, miten tutkimus edistyi, ystäväni sanoi lopettaneensa koko tutkimuksen. Hän oli tutkinut niin pitkälle kuin kirkonkirjoista oli mahdollista edetä ja sanoi sukunsa olleen PELKKIÄ talonpoikia, ei siis kannattanut enempää tutkia ja voimavarojaan tuhlata!
Mitä kurssikaverini tai hänen kaltaisensa tutkijat menneisyydestään toivoisivat löytävänsä? Onhan sanottu, että on tullut jopa riitaa sukututkimuksen tai -kirjan tilaajien, siis suvun ja sukututkijan kesken, kun tutkija ei ole löytänyt hohdokkaita sukujuuria tai suvusta ns. parempaa väkeä. Meillä suomalaisilla on kummallinen piirre pitää jopa ruotsalaista sotilasta tai jonkun sotilaan tai kulkumiehen äpärälasta jotenkin parempana esi-isänä kuin suomalaista talonpoikaa, puhumattakaan tietysti venäjän ruhtinaista, tsaarin kasakoista, Ruotsin kuninkaan sukulaisista, kreiveistä ja herttuoista, jopa papit ja virkamiehet sekä käsityöläisetkin kelpaisivat paremman puutteessa. Pyöveli tai merirosvo olisi myös hieno.
Varmaan lähes jokaisesta suvusta löytyy legenda, jonka mukaan sukuun on tullut, yleensä aviottoman lapsen kautta aatelisverta, Ruotsin kuninkaan sukua tai Venäjän tsaarin sukua. Olen aina sanonut, että meiltä Sikiön suvusta tälläistä kytköstä ei löydy. Mutta eipä mitä! Lukekaapa Rufolf Sykiäisen kirja Musta Rudolf, niin johan tulee väriä tähänkin sukuun. Tässä huomautan, että Sykiäinen on inkeriläinen muoto Sikiö-nimestä. Olen nyt myös niin ikävä, etten kerro tätä Sykiäisen todellakin pelkkänä taruna pitämääni juttua, koska tämän jälkeen muistaisitte ainoastaan tämän tarun, ettekä mitään muuta puheestani.
Koska nyt olen tällainen tylsä tyyppi, niin varmaan mietitte, mitä siitä sukukirjastakaan mahtaa tulla, kun tekijä ei lupaa mitään täkyjä, ei yhtikäs hienoa esi-isää; pelkkää raatamista jossain sivistyksen ulottumattomissa tiettömillä takamailla, nälkää, kurjuutta, lapsilaumoja, sairauksia, syntymistä ja kuolemista ja jotain hyvin pientä ja vähäpätöistä siinä välissä, josta voisi sanoa, ettei jäänyt paljon lapsille kerrottavaa.
No, ei ihan näinkään. Vaikka todellisuus varmasti oli hyvin pitkälle tuo äsken luettelemani. Mutta jokainenhan tietää, että Lavi lauloi jokaisen ihmisen olevan laulun arvoinen, torilla on keväällä hoilattu me oomme sankareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan. Toisaalta J. Karjalainen taisi laulaa, olevansa mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään. On siis kysymys näkökulmista, vinkkelistä; olettehan varmaan tavanneet ihmisiä, jotka osaavat kertoa tavallisista asioista saaden sen kuulostamaan melkein tarulle.
Jos odotatte saavanne lukea sukukirjasta esim. metsään eksyneestä Ruotsin prinsessasta, jonka paimenpoika löytää suonsilmän ja karhunkidan välistä ja pelastaa tai kreivistä, joka poikkeaa torppapahaiseen vettä pyytämään ja rakastuu silmittömästi hellan reunalla kauhaa laiskasti heiluttavaan, ei niin kovin kauniiseen torpantyttöön, niin tällaisia taruja ette löydä.
Mutta arvon mekin ansaitsemme!
Se arvo ei löydy niinkään yksittäisen tapahtuman luomasta nosteesta vaan kokonaisuudesta. Ei siitä, että kylässä käy vieras mies ja mitä sitten tapahtuu, vaan siitä että sukujuuria voidaan laskea kymmenen - 15 polvea taaksepäin, jopa enemmän. Ja tämä kaikki on todellista ja todettavaa asiakirjoista, ei huhupuheita tai kuiskauksia ja ikuisia arvailuja. Mitä yksi aatelinen veripisara on sen rinnalla, että pystytään selvittämään sukua satoja vuosia ja kutomaan kokoon yhtenäinen, kattava ja tieteellisenkin tarkastelun kestävä tutkimus. Juuri karjalaisen talonpojan kohdalla tällainen on onneksi mahdollista. Siksi karjalaiset talonpoikaisjuuret olisi nostettava sille kuuluvaan arvoon.
Jos vielä palataan alkuperäiskysymykseen, onko todellisuus tarua ihmeellisempää. Kirjoittaessani koko tämän vuoden ajan sukukirjan perhetekstejä, olen huomannut, että jokaisesta perheestä löytyy aina yllin kyllin sanottavaa. Hyvin usein se on arkista suurperheen elämän selostusta, syntymiä ja kuolemia, vain harvoin perheistä löytyy asiakirjojen valossa sellaista, joka ylittäisi uutiskynnyksen: "kuoli villieläimen raatelemana", "mies ampui haaskalta vaimonsa", "mies alkoi saada lapsia vasta seitsenkymppisenä", "nainen kuoli väkeviin juomiin", "pappi nuhteli eripuraista pariskuntaa". Paljon varmasti sattui ja tapahtui, mutta asiat painuivat kertojien mukana hautaan eikä sukututkija enää tavoita tapahtuneita. Asiakirjojen siististi kirjoitetuille lehdille voi kätkeytyä vaikka minkä näköisiä ihmiskohtaloita: palavaa kaipuuta, onnetonta rakkautta, kitkeriä riitoja, merkitseviä silmäyksiä, salaisia kohtaamisia, kadotettua nuoruutta, juoppoutta, onnettomuuksia, rikoksia, taikauskoa joita tutkija voi joskus ounastella papin reunahuomautuksista, mutta ei voi rakentaa tutkimuksiaan näiden varaan. Jo ihan hyvän sukututkimustavankin takia tutkija jättää mainitsematta arkaluontoisimmat asiat. Sukukirja ei ole iltapäivälehti eikä paljastuskirja. Saattaisi olla mielenkiintoista lukea vieraammasta sukuhaarasta, kuinka suvun edustaja kuoli viinaan tai sukuhaarassa oli useita mielisairaita henkilöitä, mutta miltä se tuntuisi omassa sukuhaarassa? Tai entäpä se, että joku suvun esi-isä on kieltänyt lapsen olevan omansa. Kaikki eivät siitä pitäisi. Totuudenkin esilletuomisessa kulkee jossain hyvänmaun raja. Sukututkijan tehtävä ei missään tapauksessa ole metsästää ääritapauksia tai värittää suvun vaiheita.
Todellisuus on joskus tarua ihmeellisempää... joskus ei sen kummempaa. Viittasin jo aiemmin hyviin kertojiin. Hyvä kertoja tekee arkipäiväisestäkin tapahtumasta mielenkiintoisen, tavallisistakin asioista mieleenpainuvia. Toinen asia on vastaanottajan kiinnostus. Hyväkin kertoja saa panna parastaan, jos kuulijaa ei kiinnosta. Yhteinen kiinnostus ja rakkaus menneisyyteen tuottaa sukutarinaa, jossa ei tarvita kreivejä eikä ihmeitä, vaan menneisyyden tapahtuneet tosiasiat riittävät suvun tarinaksi, josta suvun jäsenet saavat ja voivat olla ylpeitä.
Mikä esimerkiksi me Sikiöt sitten olemme tai oletamme olevamme. Siihen on helppo vastata: Me olemme olleet maataviljelleitä, leipänsä työllä ja hiellä ansainneita talonpoikia. Usein jopa pientalonpoikia.
Kerron toisen tapauksen sukututkimuksen tavoitteista: Kun aloitin Joensuun Yliopistossa historian opiskelun, oli minulla kurssikaveri, joka pian aloitti myös sukututkimuksen. Kun sitten kysyin, miten tutkimus edistyi, ystäväni sanoi lopettaneensa koko tutkimuksen. Hän oli tutkinut niin pitkälle kuin kirkonkirjoista oli mahdollista edetä ja sanoi sukunsa olleen PELKKIÄ talonpoikia, ei siis kannattanut enempää tutkia ja voimavarojaan tuhlata!
Mitä kurssikaverini tai hänen kaltaisensa tutkijat menneisyydestään toivoisivat löytävänsä? Onhan sanottu, että on tullut jopa riitaa sukututkimuksen tai -kirjan tilaajien, siis suvun ja sukututkijan kesken, kun tutkija ei ole löytänyt hohdokkaita sukujuuria tai suvusta ns. parempaa väkeä. Meillä suomalaisilla on kummallinen piirre pitää jopa ruotsalaista sotilasta tai jonkun sotilaan tai kulkumiehen äpärälasta jotenkin parempana esi-isänä kuin suomalaista talonpoikaa, puhumattakaan tietysti venäjän ruhtinaista, tsaarin kasakoista, Ruotsin kuninkaan sukulaisista, kreiveistä ja herttuoista, jopa papit ja virkamiehet sekä käsityöläisetkin kelpaisivat paremman puutteessa. Pyöveli tai merirosvo olisi myös hieno.
Varmaan lähes jokaisesta suvusta löytyy legenda, jonka mukaan sukuun on tullut, yleensä aviottoman lapsen kautta aatelisverta, Ruotsin kuninkaan sukua tai Venäjän tsaarin sukua. Olen aina sanonut, että meiltä Sikiön suvusta tälläistä kytköstä ei löydy. Mutta eipä mitä! Lukekaapa Rufolf Sykiäisen kirja Musta Rudolf, niin johan tulee väriä tähänkin sukuun. Tässä huomautan, että Sykiäinen on inkeriläinen muoto Sikiö-nimestä. Olen nyt myös niin ikävä, etten kerro tätä Sykiäisen todellakin pelkkänä taruna pitämääni juttua, koska tämän jälkeen muistaisitte ainoastaan tämän tarun, ettekä mitään muuta puheestani.
Koska nyt olen tällainen tylsä tyyppi, niin varmaan mietitte, mitä siitä sukukirjastakaan mahtaa tulla, kun tekijä ei lupaa mitään täkyjä, ei yhtikäs hienoa esi-isää; pelkkää raatamista jossain sivistyksen ulottumattomissa tiettömillä takamailla, nälkää, kurjuutta, lapsilaumoja, sairauksia, syntymistä ja kuolemista ja jotain hyvin pientä ja vähäpätöistä siinä välissä, josta voisi sanoa, ettei jäänyt paljon lapsille kerrottavaa.
No, ei ihan näinkään. Vaikka todellisuus varmasti oli hyvin pitkälle tuo äsken luettelemani. Mutta jokainenhan tietää, että Lavi lauloi jokaisen ihmisen olevan laulun arvoinen, torilla on keväällä hoilattu me oomme sankareita kaikki, kun oikein silmin katsotaan. Toisaalta J. Karjalainen taisi laulaa, olevansa mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään. On siis kysymys näkökulmista, vinkkelistä; olettehan varmaan tavanneet ihmisiä, jotka osaavat kertoa tavallisista asioista saaden sen kuulostamaan melkein tarulle.
Jos odotatte saavanne lukea sukukirjasta esim. metsään eksyneestä Ruotsin prinsessasta, jonka paimenpoika löytää suonsilmän ja karhunkidan välistä ja pelastaa tai kreivistä, joka poikkeaa torppapahaiseen vettä pyytämään ja rakastuu silmittömästi hellan reunalla kauhaa laiskasti heiluttavaan, ei niin kovin kauniiseen torpantyttöön, niin tällaisia taruja ette löydä.
Mutta arvon mekin ansaitsemme!
Se arvo ei löydy niinkään yksittäisen tapahtuman luomasta nosteesta vaan kokonaisuudesta. Ei siitä, että kylässä käy vieras mies ja mitä sitten tapahtuu, vaan siitä että sukujuuria voidaan laskea kymmenen - 15 polvea taaksepäin, jopa enemmän. Ja tämä kaikki on todellista ja todettavaa asiakirjoista, ei huhupuheita tai kuiskauksia ja ikuisia arvailuja. Mitä yksi aatelinen veripisara on sen rinnalla, että pystytään selvittämään sukua satoja vuosia ja kutomaan kokoon yhtenäinen, kattava ja tieteellisenkin tarkastelun kestävä tutkimus. Juuri karjalaisen talonpojan kohdalla tällainen on onneksi mahdollista. Siksi karjalaiset talonpoikaisjuuret olisi nostettava sille kuuluvaan arvoon.
Jos vielä palataan alkuperäiskysymykseen, onko todellisuus tarua ihmeellisempää. Kirjoittaessani koko tämän vuoden ajan sukukirjan perhetekstejä, olen huomannut, että jokaisesta perheestä löytyy aina yllin kyllin sanottavaa. Hyvin usein se on arkista suurperheen elämän selostusta, syntymiä ja kuolemia, vain harvoin perheistä löytyy asiakirjojen valossa sellaista, joka ylittäisi uutiskynnyksen: "kuoli villieläimen raatelemana", "mies ampui haaskalta vaimonsa", "mies alkoi saada lapsia vasta seitsenkymppisenä", "nainen kuoli väkeviin juomiin", "pappi nuhteli eripuraista pariskuntaa". Paljon varmasti sattui ja tapahtui, mutta asiat painuivat kertojien mukana hautaan eikä sukututkija enää tavoita tapahtuneita. Asiakirjojen siististi kirjoitetuille lehdille voi kätkeytyä vaikka minkä näköisiä ihmiskohtaloita: palavaa kaipuuta, onnetonta rakkautta, kitkeriä riitoja, merkitseviä silmäyksiä, salaisia kohtaamisia, kadotettua nuoruutta, juoppoutta, onnettomuuksia, rikoksia, taikauskoa joita tutkija voi joskus ounastella papin reunahuomautuksista, mutta ei voi rakentaa tutkimuksiaan näiden varaan. Jo ihan hyvän sukututkimustavankin takia tutkija jättää mainitsematta arkaluontoisimmat asiat. Sukukirja ei ole iltapäivälehti eikä paljastuskirja. Saattaisi olla mielenkiintoista lukea vieraammasta sukuhaarasta, kuinka suvun edustaja kuoli viinaan tai sukuhaarassa oli useita mielisairaita henkilöitä, mutta miltä se tuntuisi omassa sukuhaarassa? Tai entäpä se, että joku suvun esi-isä on kieltänyt lapsen olevan omansa. Kaikki eivät siitä pitäisi. Totuudenkin esilletuomisessa kulkee jossain hyvänmaun raja. Sukututkijan tehtävä ei missään tapauksessa ole metsästää ääritapauksia tai värittää suvun vaiheita.
Todellisuus on joskus tarua ihmeellisempää... joskus ei sen kummempaa. Viittasin jo aiemmin hyviin kertojiin. Hyvä kertoja tekee arkipäiväisestäkin tapahtumasta mielenkiintoisen, tavallisistakin asioista mieleenpainuvia. Toinen asia on vastaanottajan kiinnostus. Hyväkin kertoja saa panna parastaan, jos kuulijaa ei kiinnosta. Yhteinen kiinnostus ja rakkaus menneisyyteen tuottaa sukutarinaa, jossa ei tarvita kreivejä eikä ihmeitä, vaan menneisyyden tapahtuneet tosiasiat riittävät suvun tarinaksi, josta suvun jäsenet saavat ja voivat olla ylpeitä.