Taru Vilanderin juhlapuhe 10-vuotisjuhlassa

Jaakkiman kristillinen opisto su 18.8.2013

Sikiön sukuseuran 10-vuotisjuhla

Arvoisa sukuseuran puheenjohtaja, ex. puheenjohtaja, hallituksen jäsenet ja muut sukuseuralaiset!

Lämpimät onnittelut ensimmäisen vuosikymmenen täyttymisestä ! Olette saaneet paljon aikaan. -Ensimmäinen, sisältörikas jäsenlehti on ilmestynyt. Lippu, vaakuna, viiri ja muut heraldiset tunnukset on otettu käyttöön ja ne ovat upeita. Toimintaa ja tapahtumiin osallistumista on ollut ympäri valtakuntaa liittyen erilaisiin Karjalaisiin juhliin. Kotisivut on luotu ja ensimmäinen puheenjohtaja on saanut seuraajankin.

Kun pari vuotta sitten sain Satu-siskoltani käsiini monistenipun, jonka etusivulla luki:Sukuselvityksen kohde Juho Sikiö s. 1663 ja hänen jälkeläisiään yhteensä 1033 taulua, minulle tuliihan kummallinen olo. Esi-isäni oli siis syntynyt 350 vuotta sitten ja olen hänen jälkeläisensä.

Minulla ei ollut missään elämäni vaiheessa vielä ollut aikaa miettiä esi-

isiäni tai äitejäni. Äidinpuolelta olin kuullut, että hänen Vakkila-sukunsa vaiheita oli serkun toimesta tutkittu Viipurinpaloon asti, mutta sen pidemmälle ei oltu päästy, joten äiti ei ollut enempää asiasta kiinnostunut. Isän suvussa kaikki tuntuivat olevan jo niin kauan sitten edesmenneitä, ettei mitään kipinää ollut siinäkään suunnassa.

Sukututkimuksen sijaan äitini oli kiinnostunut isän kuoleman jälkeen vaihtamaan sukunimeämme.Isä ei siihen olisi varmaan koskaan suostunut. Isämme kuoli sydänkohtaukseen v.-64, olin itse silloin vasta 11-vuotias. Tuo Virpin teksti jäsenlehden sivulla 22, "Ei nimi miestä pahenna... vai ?"oli mielenkiintoista luettavaa. Juuri niin äitimme Martta Sikiö kysyi meiltä tytöiltä joskus-70 luvunalussa, että haluatteko te olla loppuikänne sikiöitä?

Äiti itse ei piitannut siitä, mikä hänen nimensä oli. Hän oli sotaleski ja toista kertaa naimisissa isämme Yrjö Sikiön kanssa. Uusi vaihdettu nimi olisi hänelle jo neljäs. Hän ajatteli, että meidän lasten elämä helpottuisi, koska tiesi, että meitä oli koulussa kiusattu sukunimen takia. Lappeenrannassa eikä muutoinkaan lähipiirissä ollut silloin tiedossamme ketään muita Sikiö-nimisiä. Tiesimme kyllä, että Ruokolahdella on oikein Sikiön kyläkin. Pojat huutelivat koulussa perään: Mitä Sikiö ? makustelivat nimeä suussaan. Luonnontiedon tuntien jälkeen huusivat perään "sikiäin, vartalo, luotti". Niinpä äiti laittoi asian vireille ja valitsimme yhdessä 3-4:stä Suomalaisuudenliiton ehdotuksen joukosta nimen Seljoniemi. Tämä oli hyvä ratkaisu, koska saimme siskon kanssa ylioppilastodistuksiin uudet nimet.Kaverit ymmärsivät vaihdoksen ja kehuivat nimeä kauniiksi. Vain lukion ruotsinopettaja oli pahoillaan asiasta. Hän sanoi, että miksi menitte vaihtamaan hienon, perinteikkään karjalaisen sukunimen?